CONSTRICTION


Mä mietin todella useasti sitä kuinka mä ikinä pystyin tekemään sen päätöksen että muutan vieraaseen kaupunkiin yksin, joka on todella kaukana kotoa ja kaikkia rakkaita. Tää ajatus sekottaa mun pään todella usein. Itkua, huutoa, raivoa, ikävää. Välillä tuntuu siltä että se oli elämäni suurin virhe, toisaalta kun saan tehä sitä mistä tykkään niin se tuntuu ihan kivalta. Mutta mua ahistaa, ihan älyttömästi. Ois luullu että opin tuntemaan henkilöitä kunnolla 8 kuukauden aikana mut niin ei ole tapahtunut, ja kadun sitä etten ole ollut enemmän avoin. Mutta ahdistus sekä pelko valtaa mut joka kerta kun mietin keskustelun alottamista uuden ihmisen kanssa. Luulin että olisin jo päässyt ujoudestani yli kun pääsen tänne, kun on niinkun sillain pakko puhua ihmisille, mutta voi jukra kuinka väärässä olinkaan. Tää koko kokemus on vaan pahentanut oloani sekä itsevarmuuttani, yritän niin parhaani tässä ja sekään ei auta, eikä musta tunnu siltä että kukaan ymmärtäisi mua. Koska puhuminen on "vaan puhumista", niinhän sitä luulisi. Mä en oo ikinä ennen ollut näin yksin, tai siis tuntenut itseäni näin yksinäiseksi ja turhaksi. Luulin että mulla oli kotona Pohjanmaalla asiat suht. huonosti, mut verrattuna tähän, se oli niin ihanaa aikaa. Ainakin se tuli tajuttua. 2 pitkää kuukautta edessä vielä tätä ja sitten pääsen vihdoin kotiin. Suunnittelen jo tavaroideni pakkaamista ja muuttamista vanhaan asuntooni. Sen voin sanoa etten enää koskaan tee tätä ennen kun olen täysin valmis tähän, henkisesti. Koska mikään mun elämässä ei ole vielä ollut näin rankkaa. Tunnen vaan olevani vankina täällä enkä pääse millään pois, kaikki vaan ahdistaa. Ja mä tiedän että tän koko asian ei pitäisi olla niin, mun pitäis olla onnellinen siitä että saan oppia sellasia asioita koulussa mitä oikeasti haluan, mutta on päiviä jolloin pelkkä kouluun meneminen ahistaa aivan liikaa. Mutta teen parhaani, enkä aio keskeyttää opintojani vieläkään vaikka monesti on käynyt mielessä.
Onko siellä ruudun toisella puolella ketään joka on kokenut mitään samantapasta?

I often think about how I ever decided to make the decision to move to a completely strange city all alone, which is far away from home and everyone I love. This thought messes with my head very often. Tears, anger, and yearning. Sometimes I feel like I've made the biggest mistake in my life so far, on the other hand it's nice to do what I love. But I'm  very anxious. You would've thought you'd get to know people under the past 8 months but that hasn't happened, and I regret not being more open. But every time I try to start a conversation with a new person, I'm scared and anxious. I thought I would be over my shyness by now, because you kinda have to talk to people, but oh how I wrong I was. This whole experience has only made me feel worse about myself, and I'm trying my best, but it's not enough. And I feel like no one understands me. Because talking is just "talking", for me it ain't that easy. I've never been this lonely, feeling completely useless. I thought things were bad when I lived back home, but compared to this, it was the most amazing time. Atleast I got that figured out. 2 long months ahead, and then I get to go home.  I'm already planning my packing and the move back to my old apartment. But I promise you, I will never do this again before I'm mentally ready. Nothing in my life has yet been this tough. I feel like a prisoner here and I can't get out, everything just causing anxiety. And I know this shouldn't be that way, I should be happy about learning stuff in school I really want to learn, but there's days I get anxiety just of the thought of going to school. I'm doing my best here and I'm not gonna qiut studying. 

Kommentit

  1. Moikka!

    sun blogi on aivan ihanan selkeä ja tämmönen raikas, liityn heti lukijaksi! Mulla on ollu samantapainen tilanne joskus vuosi sitten, mutta pääsin siitä yli ja myös omasta ujoudestani. Keino siihen on vain se, että menee puhumaan ihmiselle joka on vahingossa esim kirppiksellä tönäissyt ja sanonut anteeksi. Se auttaa!

    miajauh.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos hurjasti! Oon jo jonkun kärsiny tästä samasta ja tuota kyllä se aina pikkuhiljaa paranee, mut todella hitaasti. 😕 Parhaani yritän!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

BEFORE & AFTER [edit 1]

TALLINN + HELSINKI 13 FEB 17

AMANDA01